Joo taas täällä.
Olen vähän niinkuin perseen reikä.Se on aina mukanasi eikä siitä pääse eroon vaikka kuinka haluaisi.Tietyn väliajoin se suoltaa kaiken maailman sontaa ulos.

Yllätys yllätys!!!
Olen taas vähän pohdiskellut asioita ja täältä tulee taas tekstiä.
Mä mietin just et mikäköhän siinä on että mä pystyn auttamaan ja tukemaan kaikkia muita paitsi itseäni.Vaikka muilla olisi kuinka vaikeita ongelmia niin silti mä olen aina pystyny jollain tavalla auttamaan tai tukemaan niitä.Sitten ku mulla itellä menee huonosti niin olen aivan kädetön.En keksi minkäänlaista ratkaisua eikä mua oikeastaan edes kiinnosta.Muiden huolia ja ongelmia mä hoidan sellasella tarmolla että menisin vaikka seinän läpi.

Olen huomannut vaimossakin saman asian.Hänkään ei pysty itseään auttamaan yhtä hyvin kuin muita.Varmaan sen takia me sovitaankin niin hyvin yhteen.Kumpikin auttaa toisiaan niin silloin ei mitään ongelmaa ole.Välillä tuntuu että ei itsensä takia tarvitse olla vahva.
Elänköhän mä vähän liikaa muita varten?
Mä en nykyään enää edes viitti tehdä mitään pelkästään itseäni varten.Päivisin olen ilman kahviakin kun en viitsi pelkästään itselleni sitä keittää.

Välillä tuntuu et olisin romahtamassa henkisesti mutta sit muiden takia yritän olla vahva.Mä muistan päivän jolloin olin yhdessä duunissa.Mä olin niin väsyny ja kuitti et olis tehny mieli itkeä.Mä jouduin siinä duunissa nostelemaan sellasia metsäkoneen leukoja joista raskaimmat oli 85 kilosia ja kevyimmät 39,5 kiloa.Aamulla kun tulin duuniin niin niitä oli siellä odottamassa 96 kappaletta joista suurin osa oli niitä raskaimpia.Mä olin todella huonossa kunnossa sillä hetkellä koska edellinen päivä oli ollut todella raskas ja nyt mun selkä oli jo niin krampissa että se veti mun kyljet ihan sumppuun.Mä en pystyny edes hengittämään kunnolla koska sekin sattu niin saatanasti.

Kokoajan vaan odotin et millon mun kylkiluut murtuu ton paineen alla.Sitten mä ajattelin et pakko mun on noi hommat tehdä kun ei ole vaihtoehtoa.Tää kyseinen lafka oli sellanen et ne potki pihalle jos ei työt näyttäny maittavan.Johtaja aina sano et senkus suksitte vittuun täältä....meillä on oven takana jonoa tänne.Tiedän että tollaset painomäärät on laittomia mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja.Mä kysyin nosturiakin niihin mutta ei kuulemma ollut varaa siihen ja tilat oli muutenkin niin ahtaat ettei sinne mikään nostokone olisi mahtunut.

No jollain helvetin ihmeellä mä sain ne koneen leuat nostettua sille tuotantolinjalle vaikka sitten kotona romahdinkin.Mietin jälkeenpäin että kuinkakohan pitkälle mä pystyn menemään muiden takia,koska jos kyse olisi ollut vain musta niin ne koneen osat olis jääny siihen.Mä ajattelin kokoajan vaan vaimoa ja lapsia ja sitä että jos mä en pysty tohon hommaan niin miltä mä näytän niitten silmissä kun tulen kotiin töistä erotettuna ja rahattomana.

Mä muistan loppuelämäni vaimon ilmeen kun se kysy että mistä mulla noin pahan näköisiä mustelmia on tullut käteen ja sanoin sille että varmaankin siitä kun joudun töissä nostamaan niin painavia tavaroita että poikkee verisuonia käsistä.Niitä todellakin poikkes ihan perkeleesti ja mä kokoajan tunsin kun niitä meni.Ajattelin yhdessä vaiheessa että kohta mulla poikkeaa päästä suoni ja sitten se on siinä.

Mun ongelma on aina ollu siinä että ei paikat kestä vaikka ruuti riittäisi.Onneksi toi kaikki on nyt takana eikä mun tarvitse ikinä enää tehdä mitään tollasta.Mä muistan ku mä purin hammasta etten valittaisi vaikka särki niin perkeleesti.No kumminkin olin sitten unissani yöllä valittanu niin ettei vaimo pystyny nukkumaan.Tässäkin tulee ilmi just se että kyllä sitä muita varten on vahva mutta sitten itseään varten ei.

Ei se kyllä varmaan mikään ihme ole että toi mun selkä on nyt tossa kunnossa kun kattoo taaksepäin ja miettii mitä kaikkea sitä on joutunu tekemään.No nyt se on kuitenkin loppu eikä mun tartte enää niihin asioihin palata.Hyväpuoli asiassa on se että kukaan ei pääse sanomaan mulle että en tiedä mitä fyysisesti raskas työ on:)

Kärppä kuittaa ja lähtee etsimään selkärankansa osia!!!